Individuaatio ja sosialisaatio ovat kasvatuksen ydinkäsitteitä. Sosialisaatio on yksilön kiinnittymistä yhteiskuntaelämään ja yhteisten tapojen omaksumista. Individuaatio tarkoittaa vähittäistä psyykkistä prosessia, jonka myötä pieni lapsi kehittyy symbioottisesta tilasta itsetietoiseksi yksilöksi. Keto ja Foster ovat ekososialisaation ajatusta muotoillessaan huomanneet, että sosialisaation ymmärtäminen ihmiskeskeisesti ja irrallaan muusta luonnosta sekä monilajisesta maailmasta on kasvatuksellinen ongelma.
Individuaation ymmärtäminen erillään muista elävistä olennoista ja oletus ihmisen ylemmyydestä suhteessa näihin sisältää myös perustavia ongelmia, joita artikkelissa kuvataan oikeutuksentunnon (sense of entitlement) käsitteellä. Länsimainen ihminen on ajateltu luomakunnan huipuksi, jolla on lähtökohtainen oikeus kaikkiin haluamiinsa resursseihin ekologisia rajoja huonosti tiedostaen. Ekologinen rakennemuutos edellyttää sekä ekologisesti valistuneen sosialisaatioympäristön luomista että ekososiaalisen yksilökehityksen kasvatusta. Kasvatusfilosofisesti on pohdittava läntisen ihmiskäsityksen ongelmia sekä sitä, miten individuaatio voitaisiin ymmärtää ekologista rakennemuutosta edistävällä tavalla. Peruskysymys on tämä: miten kasvatamme muiden elävien olentojen hyvinvointia edistäviä ihmisiä?
Tämä filosofinen tutkimus muotoilee ekoindividuaation ajatusta yksilökeskeisen kasvatusajattelun tilalle. Individualismin ongelma on siinä, että yksilön näkökulma nähdään ensisijaisena ja muiden elävien olentojen hyvinvointi ihmisen haluille ja tarpeille alisteisena. Yksilökeskeisyys on yksi syy siihen, että nyt elämme ihmisen aiheuttaman massasukupuuton aikaa ja reilut miljoona eläin- ja kasvilajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Lajien katoaminen voi johtaa ennakoimattomiin ketjureaktioihin, jotka ovat ihmisen hallinnan ulottumattomissa.
Kaikki ihmiset eivät toisaalta vastaa luontokadosta samalla tavalla. Rikkain prosentti ihmisistä omistaa enemmän kuin 6,9 miljardia ihmistä yhteensä. Vastuutkaan eivät ole samanlaisia kaikille esimerkiksi tilanteessa, jossa 22 maailman rikkainta miestä omistaa enemmän kuin Afrikan naiset yhteensä. Tässä tarkasteltava tutkimus ei toisaalta puutu eriarvoisuuksiin, vaan tarkastelee yleisesti länsimaisen subjektifilosofian kritiikkiä luonnostellen ekoindividuaatioksi nimetyn korjausliikkeen mahdollisuuksia. Optimistinen ajatus on, että ekologisesti kasvatetut ihmiset voivat käyttää tulevaisuudessa demokraattista joukkovoimaansa ekologisen rakennemuutoksen hyväksi.
Korjausliikkeen taustalla on se, että länsimainen kasvatus on lähtenyt liikkeelle kognitiivisesta psykologiasta, jossa eliö ja organismi on nähty toisistaan irrallisina. Ekoindividuaation hahmotelmassa eliö ja organismi nähdään yhden ja saman eliö-organismi-systeemin eri osina. Esimerkiksi ihmisen iho ei ole absoluuttinen raja ihmisen ja ulkomaailman välillä, vaan näiden välillä on aineenvaihduntaa ja vuorovaikutusta. Keskeisiä ekoindividuaatiota kuvaavia teemoja ovatkin keskinäisriippuvuudet, monilajisuus, ihmiskeskeisyyden ylittäminen, asubjektiivinen, eli subjektia ja objektia erottamaton kokemuslaatu sekä eliö-ympäristö-systeemi.
Ekoindividuaation käsite ei kuvaa oman etunsa muiden hyväksi uhraavaa poikkeusyksilöä, vaan pohtii mahdollisuutta sovittaa yhteen ihmisen ainutkertainen maailmassaolo ja hyvä elämä. Kiireellisten muutosten keskelläkin on etsittävä hyvän elämän mahdollisuuksia ja tapoja jäsentyä mielekkäillä tavoilla monilajisen maailman osaksi.
POISED 