Ekologisen jälleenrakennuksen hyveitä pohtimassa: Ekososiaaliset sankarit?

Jani Pulkin Ekososiaalisen kasvatusfilosofian luonnos -hankkeen tiimoilta ilmestyi Ekososiaalinen hyve-etiikka -artikkeli Aikuiskasvatuksen teemanumerossa: Sivistystyö planetaaristen kriisien ajassa.

Artikkelissa pohditaan ekososiaalisen muutoksen kasvatustavoitteita hyve-etiikan näkökulmasta. Mitä hyveitä tulevaisuudessa on kasvatuksessa edistettävä? Esimerkiksi menestyksen kriteerit menevät ekologisen rakennemuutoksen myötä uusiksi. David Orr kirjoittaa Earth in Mind -kirjassa;

Planeettamme ei tarvitse lisää menestyneitä ihmisiä. Mutta se tarvitsee kipeästi lisää rauhantekijöitä, parantajia, korjaajia, tarinankertojia ja kaiken sorttisia rakastajia. Se tarvitsee ihmisiä, jotka elävät hyvin omilla paikoillaan. Se tarvitsee moraalisesti rohkeita ihmisiä, jotka ovat halukkaita yhtymään taisteluun tehdäksemme maailmasta asuinkelpoisen ja humaanin. Ja näillä ominaisuuksilla on vain vähän tekemistä menestyksen kanssa sellaisena kuin kulttuurimme on sen määritellyt.”

Monet tulevaisuuden sankarit löytyvät perusasioiden ääreltä kaukana julkisuuden valokeilasta. Heidän supervoimansa on suhteellisuudentaju, maanläheinen viisaus ja kyky iloita myötätuntoisesti elämän rikkaudesta. Heidän ekososiaalisia hyveitä ovat herkkä monilajisen elämän aistiminen, keskinäisriippuvuuksientaju ja kyky epäitsekkääseen rakkauteen.

Näistä seuraa halu edistää elämää ja välttää sen tuhoamista. Toki jatkossakin tulemme toimeen käyttämällä elääksemme muita eläviä olentoja. Olennaisia ovat ne tavat, joilla tarpeet tyydytämme. Esimerkiksi omavaraopiston perustaja ja omavaraisuustaitojen kehittäjä Lasse Nordlund tyydyttää perustarpeensa noin neljän tunnin päivittäisellä työajalla. Kuulostaa hyvältä elämältä, eikö vain?

Lue Ekososiaalinen hyve-etiikka -artikkelia koskeva blogiteksti Ekologisen jälleenrakennuksen hyveet Aikuiskasvatuksen kotisivuilta. Aikuiskasvatuksen tuoreesta numerosta löytyy myös Olli-Jukka Jokisaaren kirja-arvio Poised-tutkija Antti Saaren kirjasta Kasvatusteoria antiikista nykypäivään (2021, Gaudeamus). Ekologisesta jälleenrakennuksesta tietoa BIOS-tutkimusryhmän sivuilta.

Recently published article: Competition within Technology. A Study of Competitive Thought and Moral Growth.

A new text published by Jani Pulkki and Veli-Matti Värri In Heikkurinen, P. and Ruuska, T. (eds.) Sustainability beyond Technology: Philosophy, Critique, and Implications for Human Organization. Oxford University Press.

Our text consist of a philosophical investigation of competition and its adverse effects on human moral growth. We consider competition as a Heideggerian technology, a mechanism which ‘enframes’ our thoughts, feelings, and presuppositions about possible solutions to the ecocrisis.

The history of competitive thought is scrutinized in terms of violent and mechanistically perceived human nature, evolutive mechanism, and the struggle for existence. Furthermore, economic ideas of scarcity, insatiable wants and needs, freedom, and merits are seen to be important features of defining what competition is. Competition is defined as the pursuit of scarce resources in a free society, and all major defining concepts of competition are put under critical scrutiny.

The simplest way of putting the problematics of moral growth is to note how competitive social interaction creates morally problematic habits of character, such as abstaining from empathy and helping. The ideas of deserving and merit, for example, work also as vehicles for suppressing moral motivations: losers deserve their unfortunate state because of their lack of effort, laziness, and lack of talent.

Perhaps the chief problem of competition in terms of moral growth is the pursuit of supremacy. The pursuit of superiority is normalized and de-politicized through a technological understanding of competition. A crucial aspect of the pursuit of superiority is the intention and calculation to outdo others.

Competition also leads to the hardening of moral subjectivity. Moral subjectivity is hardened through the recurring suppression of empathy in competition. Instead of hardening the moral subject, ecosocial transformation of our society needs to foster sensual, empathetic, and perceptive capabilities that enable understanding different life forms and caring for them.

A link to the text here.

Pitääkö olla mielipide? Uusia Poised-tutkimuksia

Poised-tutkijat Jani Pulkki ja Jan Varpanen sekä John Mullen Michiganin Yliopistosta julkaisivat hiljattain Studies in Philosophy and Education -journaalissa artikkelin: Ecosocial Philosophy of Education: Ecologizing the Opinionated Self https://link.springer.com/article/10.1007%2Fs11217-020-09748-3. Idea artikkeliin lähti liikkeelle suomen kielen “mielipiteen” käsitteestä ja ekososiaalisiin ongelmiin liittyvän oppimisen ongelmista. Monilla ihmisillä on esimerkiksi ilmastonmuutosta ja sitä koskevaa tutkimusta väheksyvä mielipide ilman tutustumista tätä koskevaan tutkimukseen.

Suomen sana mielipide rakentuu sanoista ”mieli” ja ”pide”. Mielipiteet ovat jotakin, josta mieli pitää kiinni, mielen piteitä. Sana mieli tarkoittaa kuitenkin myös merkitystä, samaan tapaan kuin englannin sana ”sense”. Artikkelissamme tulkitsimmekin mielipiteiden muodostuvan osittain ongelmallisiksi, koska muodostaessaan mielipiteitä ihminen takertuu totunnaisiin merkityksiin ja ajatteluun eikä välttämättä ole avoin niihin liittyville ongelmille.

Tarkastelemme mielipiteitä ekososiaalisen ajattelun näkökulmasta. Ekososiaalisen ajattelun mukaan ihmisyksilöt ja yhteisöt ovat riippuvaisia ekosysteemeistä. Tuhoamalla ekosysteemejä ihminen tuhoaa omia ja muiden eliöiden elinmahdollisuuksia. Ekososiaalisuuden ajatus tulkitaan artikkelissamme ekofeministisesti: eriarvoisuus, rasismi, seksismi, sortava vallan käyttö ja muut huonon sosiaalisuuden muodot johtavat muiden eliöiden huonoon kohteluun. Vastaavasti tasa-arvoiset ja dialogiset suhteet ja toisten huomioiminen ihmisten kesken luovat valmiuksia toimia vastuullisesti kaikki eliöt sisältävässä maapallon elonyhteisössä.


Ekososiaalisesti tarkasteltuna juuri mielipiteiden joustamattomuus muodostuu ongelmaksi. Miksi mieli pitää kiinni merkityksistä, jotka edistävät ilmastonmuutosta, kuten vaikkapa kulutuksesta? Miten ihminen voisi olla takertumatta perustelemattomiin ja mielivaltaisiinkin käsityksiin sekä osaisi sovittaa toimintansa maapallon ekosysteemien puitteisiin? Millaiset ajattelun tavat auttaisivat ylittämään ongelmallisia mielipiteitä pikemminkin kuin vahvistamaan niiden otetta ihmisestä? Ekososiaalinen ydinkysymys onkin siinä, millaiset ajattelun tavat mahdollistaisivat ihmisen rakentavan vuorovaikutuksen koko maapallon elonyhteisön kanssa. Vaikka (ihmisten) kasvatus on aina jossain määrin ihmiskeskeistä, voimme pohtia miten se voisi asennoitua rakentavasti ihmisten etujen ja koko maapallon elonyhteisön etujen yhteensovittamiseen?


Arne Naessin ekologisen minuuden käsite on hyödyksi mielipiteen ongelman ratkomisessa, sillä se avaa tien joustavampaan subjektikäsitykseen. Ekologinen minä laajentaa ymmärrystä omista eduistaan eikä identifioidu vain käsityksiin siitä, mitä hyötyä tästä ja tuosta on minulle. Ekososiaalisen vastuun ajatus edellyttää ekologisen minuuden tarjoamaa vaihtoehtoa itsekeskeiselle ja kilpailukeskeiselle individualismille.

Artikkelimme keskeinen kontribuutio on viedä ekososiaalista ajattelua eteenpäin laajentamalla ekologisen minuuden käsitettä mielipiteiden käsittelyyn. Täydennämme Arne Naessin käsitettä ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen ideoilla ajattelun luonteesta. Deleuze kyseenalaistaa kirjassaan Difference and Repetition länsimaiselle filosofialle tyypillisen itseriittoisen ja autonomisen subjektin, jonka ajattelu perustuu minän yhtenäisyyteen, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken itselleen vieraan. Tällainen ajattelu kykenee löytämään maailmasta ainoastaan sen, minkä se jo tunnistaa – mielensä piteet. Vaihtoehdoksi Deleuze tarjoaa ajattelun, joka syntyy kohtaamisessa: ”jokin maailmassa pakottaa meidät ajattelemaan”. Deleuzen mukaan ajattelu alkaa, kun kohtaamme maailman aistien ja tunteiden tasolla.


Deleuzen avulla pohdimme tällaisen ajattelun kultivoimiseen kykenevää kasvatusta. Ehdotamme siirtymää vastausten tarkistamisesta kysymysten mielen pohtimiseen, jotta ajattelu heräisi maailman kutsuun mielen piteiden sijaan. Toisekseen ehdotamme joustavien käsitteiden omaksumista, sillä tarkkaan määritellyt käsitteet pitävät yllä mielen piteiden jyrkkiä rajoja. Kolmanneksi ehdotamme tiedollisen nöyryyden korostamista. Tämä ei tarkoita esimerkiksi tieteellisen tiedon väheksymistä, vaan yksittäisen ihmisen tiedollisen käsityskyvyn rajallisuuden hyväksymistä sekä nöyryyttä kysyä uutta tietoa.


Luonnostelemme ekologisempaa suhdetta mielipiteisiin ja kasvatusajattelua, joka kykenisi tällaista suhdetta edistämään. Kenties luonnoksemme ydinsanoman voi tiivistää juuri nöyryyteen: Monesti järjellisintä on olla muodostamatta mielipidettä ollenkaan, jos siihen ei ole edellytyksiä.

Henkisyyden teemoja ei tule jättää vain self-help-kirjallisuudelle

Jani Pulkin Ekososiaalisen kasvatusfilosofian luonnos -hankkeen tiimoilta julkaistiin Kasvatus -lehdessä (3/2020) artikkeli: Varsinainen minä ja henkisyys ekososiaalisen kasvatusfilosofian aspekteina.

Artikkeli lähtee liikkeelle Arto Salosen ekososiaalisen sivistyksen käsitteestä, johon liittyy ajatus materialistisesta jälkimaterialistiseen yhteiskuntaan siirtymisestä. Artikkeli nojaa filosofi-kasvatustieteilijä Erik Ahlmanin varsinaisen minän ja filosofi-psykologi Lauri Rauhalan henkisyyden ajatuksiin. Ekososiaalisen tietoisuuden herättäminen sekä siirtymä jälkimaterialistiseen yhteiskuntaan edellyttää Pulkin mukaan sellaisen kasvatuksen teoretisointia, jossa ei nojata vain arkiseen (empiiriseen) minuuden ideaan, vaan uskaltaudutaan filosofiseen (tarvittaessa metafyysiseen) teoretisointiin.

Jos kasvatustiede ja-filosofia pysyttäytyy henkisyyden ja henkisen kasvun teemojen ulkopuolella, jättäen nämä self-help-kirjallisuuden armoille, rajoitamme huomattavasti myös hyvän kasvatuksen mahdollisuuksia, kasvatustieteellisestä tutkimuksesta puhumattakaan.

Suomessa erityisesti Reijo Wilenius, kolmas keskeinen ajattelija tässä artikkelissa, on ansioitunut henkisen kasvun filosofi, jonka ajatukset ovat avuksi myös ekososiaalisen kasvatusfilosofian muotoilussa. Pulkin artikkeli pyrkii jatkamaan Suomen korkeatasoista Rauhalan, Ahlmanin, Wileniuksen, Sven Krohnin ja muiden perinnettä tuoden ajatukset henkisyydestä ja varsinaisesta minästä ekokriisien aikakauden kontekstiin. Varsinaisen minän ja ekososiaalisen kasvatusfilosofian näkökulmasta henkisen kasvun ytimeksi kiteytyy tässä tutkimuksessa arkisen minän ja varsinaisen minän toiminnallisen yhteyden luominen ja vahvistaminen: varsinaisen minän integroituminen kokonaispersoonallisuuden funktionaaliseksi osaksi.

On kasvatettava monimutkaisia asioita ymmärtäviä viisaita ja empaattisia ihmisiä voidaksemme navigoida kohti ekososiaalisestai kestävämpää tulevaisuutta. Henkisen kehityksen lisäksi tarvitaan lukuisia yhteiskunnallisia, taloudellisia, kulttuurisia, sosiaalisia ja ekologisia muutoksia ja kaikissa näissä myös henkisellä kehittyneisyydellä on keskeinen sijansa.

Artikkelia voi tiedustella kirjoittajalta: jani.pulkki@gmail.com