Pitääkö olla mielipide? Uusia Poised-tutkimuksia

Poised-tutkijat Jani Pulkki ja Jan Varpanen sekä John Mullen Michiganin Yliopistosta julkaisivat hiljattain Studies in Philosophy and Education -journaalissa artikkelin: Ecosocial Philosophy of Education: Ecologizing the Opinionated Self https://link.springer.com/article/10.1007%2Fs11217-020-09748-3. Idea artikkeliin lähti liikkeelle suomen kielen “mielipiteen” käsitteestä ja ekososiaalisiin ongelmiin liittyvän oppimisen ongelmista. Monilla ihmisillä on esimerkiksi ilmastonmuutosta ja sitä koskevaa tutkimusta väheksyvä mielipide ilman tutustumista tätä koskevaan tutkimukseen.

Suomen sana mielipide rakentuu sanoista ”mieli” ja ”pide”. Mielipiteet ovat jotakin, josta mieli pitää kiinni, mielen piteitä. Sana mieli tarkoittaa kuitenkin myös merkitystä, samaan tapaan kuin englannin sana ”sense”. Artikkelissamme tulkitsimmekin mielipiteiden muodostuvan osittain ongelmallisiksi, koska muodostaessaan mielipiteitä ihminen takertuu totunnaisiin merkityksiin ja ajatteluun eikä välttämättä ole avoin niihin liittyville ongelmille.

Tarkastelemme mielipiteitä ekososiaalisen ajattelun näkökulmasta. Ekososiaalisen ajattelun mukaan ihmisyksilöt ja yhteisöt ovat riippuvaisia ekosysteemeistä. Tuhoamalla ekosysteemejä ihminen tuhoaa omia ja muiden eliöiden elinmahdollisuuksia. Ekososiaalisuuden ajatus tulkitaan artikkelissamme ekofeministisesti: eriarvoisuus, rasismi, seksismi, sortava vallan käyttö ja muut huonon sosiaalisuuden muodot johtavat muiden eliöiden huonoon kohteluun. Vastaavasti tasa-arvoiset ja dialogiset suhteet ja toisten huomioiminen ihmisten kesken luovat valmiuksia toimia vastuullisesti kaikki eliöt sisältävässä maapallon elonyhteisössä.


Ekososiaalisesti tarkasteltuna juuri mielipiteiden joustamattomuus muodostuu ongelmaksi. Miksi mieli pitää kiinni merkityksistä, jotka edistävät ilmastonmuutosta, kuten vaikkapa kulutuksesta? Miten ihminen voisi olla takertumatta perustelemattomiin ja mielivaltaisiinkin käsityksiin sekä osaisi sovittaa toimintansa maapallon ekosysteemien puitteisiin? Millaiset ajattelun tavat auttaisivat ylittämään ongelmallisia mielipiteitä pikemminkin kuin vahvistamaan niiden otetta ihmisestä? Ekososiaalinen ydinkysymys onkin siinä, millaiset ajattelun tavat mahdollistaisivat ihmisen rakentavan vuorovaikutuksen koko maapallon elonyhteisön kanssa. Vaikka (ihmisten) kasvatus on aina jossain määrin ihmiskeskeistä, voimme pohtia miten se voisi asennoitua rakentavasti ihmisten etujen ja koko maapallon elonyhteisön etujen yhteensovittamiseen?


Arne Naessin ekologisen minuuden käsite on hyödyksi mielipiteen ongelman ratkomisessa, sillä se avaa tien joustavampaan subjektikäsitykseen. Ekologinen minä laajentaa ymmärrystä omista eduistaan eikä identifioidu vain käsityksiin siitä, mitä hyötyä tästä ja tuosta on minulle. Ekososiaalisen vastuun ajatus edellyttää ekologisen minuuden tarjoamaa vaihtoehtoa itsekeskeiselle ja kilpailukeskeiselle individualismille.

Artikkelimme keskeinen kontribuutio on viedä ekososiaalista ajattelua eteenpäin laajentamalla ekologisen minuuden käsitettä mielipiteiden käsittelyyn. Täydennämme Arne Naessin käsitettä ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen ideoilla ajattelun luonteesta. Deleuze kyseenalaistaa kirjassaan Difference and Repetition länsimaiselle filosofialle tyypillisen itseriittoisen ja autonomisen subjektin, jonka ajattelu perustuu minän yhtenäisyyteen, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken itselleen vieraan. Tällainen ajattelu kykenee löytämään maailmasta ainoastaan sen, minkä se jo tunnistaa – mielensä piteet. Vaihtoehdoksi Deleuze tarjoaa ajattelun, joka syntyy kohtaamisessa: ”jokin maailmassa pakottaa meidät ajattelemaan”. Deleuzen mukaan ajattelu alkaa, kun kohtaamme maailman aistien ja tunteiden tasolla.


Deleuzen avulla pohdimme tällaisen ajattelun kultivoimiseen kykenevää kasvatusta. Ehdotamme siirtymää vastausten tarkistamisesta kysymysten mielen pohtimiseen, jotta ajattelu heräisi maailman kutsuun mielen piteiden sijaan. Toisekseen ehdotamme joustavien käsitteiden omaksumista, sillä tarkkaan määritellyt käsitteet pitävät yllä mielen piteiden jyrkkiä rajoja. Kolmanneksi ehdotamme tiedollisen nöyryyden korostamista. Tämä ei tarkoita esimerkiksi tieteellisen tiedon väheksymistä, vaan yksittäisen ihmisen tiedollisen käsityskyvyn rajallisuuden hyväksymistä sekä nöyryyttä kysyä uutta tietoa.


Luonnostelemme ekologisempaa suhdetta mielipiteisiin ja kasvatusajattelua, joka kykenisi tällaista suhdetta edistämään. Kenties luonnoksemme ydinsanoman voi tiivistää juuri nöyryyteen: Monesti järjellisintä on olla muodostamatta mielipidettä ollenkaan, jos siihen ei ole edellytyksiä.

Länsimaisen kasvatuksen lähteillä – Antti Saari haastateltavana Yle Puheessa

Mihin länsimainen kasvatusteoria oikein perustuu? Länsimaisessa kasvatuksessa erilaiset tyylisuunnat ovat vaihdelleet, mutta juuret löytyvät antiikin Kreikasta. Entäpä koululaitos? Kuinka se on muuttunut aikojen saatossa ja tulisiko sen nojata etukenoon vai luottaa vanhaan ja hyväksi havaittuun?

Poised -tutkija Antti Saari kävi Yle Puheen Miia Krausen vieraan keskustelemassa Kasvatusteoria -kirjastaan. Ohjelma on kuunneltavissa täältä.

Blog: Panicked notes of a prison ethnographer(-to-be)

As a crucial part of my PhD, I am about to start a nine-month period of ethnographic fieldwork in a closed prison.

After several months of  negotiations with gatekeepers on different organizational levels within the Criminal Sanctions Agency, carefully drawing up my fieldwork plans (including all the ethical aspects I could think of beforehand), being granted the permission to conduct the research and getting acquainted with the prison administration and staff, I was finally allowed entrance to the prison of my interest.

My mother recently asked me: “But what are you going to do in there?”

I gave her a rather lengthy answer about my onto-epistemological stances to ethnographic research and elaborated my visions of placing myself within the physical and social arrangements of the prison. I might have included some titbits of my Foucauldian conceptions on subjectivity and of my interest on the entanglement of governmentality and education within imprisonment. But I concluded with the more honest answer: “Then again, I have no idea.”

I feel like the dog in the meme. I have no idea what I’m doing.

I’m not merely entering a prison for the first time – which would most likely be a somewhat turbulent experience in any case. As if that were not enough, the current situation in the prison seems to be nearly chaotic. I’ll elaborate.

First of all, the prison facility is brand new, so everyone within it are bound to feel somewhat out of place. Surrounding the new physical environment is a set of significant reforms. The prison is designed to implement a new penal ideology, including changes in the staff’s work culture, prisoner activities, the prison’s physical arrangements and so on (which, by the way, is basically what my PhD is about). To ensure this, the staff’s job descriptions are being updated while the education for the field is being reformed as well. In line with other changes, the information system used in prisons is being modified. On top of all this, the Criminal Sanctions Agency is going through a significant organizational reform, which will most likely have some effect on the prison administration.

Oh yeah, and there is a raging pandemic going on.

(I won’t go into details here about the arrangements concerning the pandemic, but I will be able to conduct the fieldwork, provided I stick to strict precautions.)

Currently I am quite overwhelmed by the complexity and the magnitude of things that I’m about to face. How is one little PhD candidate to understand anything about such a tangle of complex issues? Let alone have something to say of it, peer-reviewed and publicly defended!

The clumsy translation of the working title of my thesis is Educational Imprisonment. The title seems ironic to me at the moment, as I feel trapped by my own choice of research subject – why the heck did I insist on doing ethnography in such a challenging context?! Couldn’t I just do some bloody document analysis and be done with it?

Well, one thing is for sure: it’ll be an education. At some point, I will have learnt something. Perhaps even something that matters. And I guess the only way to reach that point is to live through this panicky feeling of being completely clueless, incompetent, and out-of-place. Oh well.

This post was written on a Friday and preset to be published on Monday, during my first actual field day. To be continued, then. Yikes!

Liila Holmberg, PhD researcher