Blogi: Kuinka neljäsluokkalaiset voisivat pelastaa maailman?

”Mua välillä vihastuttaa niin paljon olla ihminen!”, tokaisi kymmenvuotias tuskissaan katsottuamme koulussa luontodokumentin. Dokumentin lopussa kerrottiin ihmisen tekojen vaikutuksesta kuudenteen massasukupuuttoaaltoon ja se kirvoitti oppilaan ilmaisemaan mielipiteensä.

Neljäsluokkalaiset oppilaani halusivat tomerasti lähteä pelastamaan maailman. He olivat valmiita kiertämään asuinalueensa talot ovelta ovelle kerätäkseen nimiä vetoomukseen sukupuuttoaallon lopettamiseksi. He halusivat kerätä rahaa, jolla voisivat ostaa metsää elämälle. He halusivat kutsua Lasten uutiset kuvaamaan luokkaamme ja kirjoittaa kirjan!

Kuuntelin heidän ideoitaan ja yritin olla näyttämättä heille, etten usko heidän pystyvän tekemään mitään sukupuuttoaallolle tai ilmastonmuutokselle. Sanoin ymmärtäväni hyvin tuskaa, joka herää tästä tiedosta ja on arvokasta, että haluatte vaikuttaa. Lupasin heille, että palataan tähän, suunnitellaan jotain.

Mielessäni pyöri joitakin ideoita projekteista, joilla he voisivat nähdä pystyvänsä vaikuttamaan, kuten koulun kierrätyksen parantamisen tai kasvisruoan siirtämisen päälinjastolle. Ideat ovat hyviä ja vievät vaikuttamisen kohteet lähemmäksi oppilaita. Lisäksi projektit ovat opettajan näkökulmasta helpommin hallittavia, kun ne alkavat jostain, ovat konkreettisia ja päättyvät johonkin ja ne pysyvät koulun sisällä.

Päivän opetustuntien jälkeen säntään toisen työni pariin. Olen kirjoittamassa apurahahakemusta väitöskirjalleni. Tapaamme POISEDin kanssa pohtiaksemme sitä, miten tutkimussuunnitelmaani voisi kehittää. Keskustelen sujuvasti siitä, miten ympärisökasvatus on epäonnistunut kasvattamaan ihmisiä kestävään elämäntapaan. Kritisoin koulun ympäristökasvatuksen epäonnistuneen tarjoamaan nuorille keinoja oikeasti vaikuttaa asioihin ja jättäneen nuoret ympäristöahdistuksensa kanssa oman onnensa nojaan. Koulu tarjoaa lähinnä koulun sisällä tapahtuvia “puuhasteluprojekteja”. Koulu pelkää poliittisuutta eikä näe nuoria täysivaltaisina tai uskottavina toimijoina. Ei ihmekään, että nuoret ovat kanavoineet turhautumistaan koululakkoiluun.

Vasta seuraavana päivänä huomaan sen: suhtauduin oppilaisiini tismalleen samalla tavalla kuin mistä kritisoin koulua.

Sydämeni särkyi. 

Miten ohjata tuo oppilaideni osoittama tarmo ja into sellaiseen toimintaan, joka olisi heille mahdollista ja jolla he voisivat todella vaikuttaa asioihin? Sukupuuttoaallon pysäyttäminen on niin suuri ongelma, että en pysty keksimään sellaista vaikuttamisen keinoa alakoulun oppilaille, jonka vaikutuksia pääsisimme näkemään.

Pelkään tartuttavani heihin apatian ja kyynisyyden ja siksi tuntuu helpommalta olla käsittelemättä koko aihetta. Pelkään, että se valtaa heidät ennen pitkää, kun he tajuavat kuinka pieniä heidän vaikutusmahdollisuutensa viheliäisiin ongelmiin ovat.

Väitöskirjassani toivon löytäväni yhdessä nuorten kanssa heille konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja kokemuksia vaikuttamisesta. 

Miten voisin hyödyntää väitöksen suunnitelmiani koululuokassa? Tunnen tarvetta pitää koulussa langat käsissäni. Tuntuu vaaralliselta lähteä projektiin, josta en voi tietää, mitä tapahtuu. Pelottaa, että kontrolloimaton toiminta ei saa aikaan lapsille sellaisia vaikuttamisen kokemuksia, joita heidän toivoisin saavan. Pahinta mitä voisi tapahtua on, että heille muodostuu vaikuttamisesta epäonnistumisen kokemus.

Ehkä minun pitääkin vain uskaltaa lähteä soitellen sotaan. Tärkeintä saattaakin olla tekemisen meiningin välittäminen. Sellaisen asenteen juurruttaminen, että on tärkeää miettiä luovia vaikuttamisen keinoja ja yrittäminen riittää. Samalla voimme oppia sietämään epäonnistumisen tunnetta ja sitä, että kaikki ei mene aina niin kuin suunnittelisi. Mutta tärkeintä on silti yrittää ja pitää yllä toivoa siitä, että hyvän tulevaisuuden voi saavuttaa. 

Päätänkin, että haluan luokassani vaalia vaikuttamisen kulttuuria. Tärkeintä ei ole saada kokemus onnistuneesta vaikuttamisesta, vaan positiivinen kokemus vaikuttamaan pyrkivän toiminnan harjoittelemisesta ja yrittämisestä, vaikka ei tiedetä mihin yritys johtaa. Toivo muodostuu siitä, että ainakin tekee jotain. Vaikka emme pystyisi hillitsemään ilmastonmuutosta, ainakin yritimme.

Anette Mansikka-aho,

väitöskirjatutkija ja luokanopettaja

Kirjallisuutta

Aarnio-Linnanvuori, E. (2018). Ympäristö ylittää oppiainerajat: Arvolatautuneisuus ja monialaisuus koulun ympäristöopetuksen haasteina. Environmentalica Fennica 34. Helsinki: Helsingin yliopisto. 

Pihkala, P. (2017). Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja. 

Pihkala, P. (2019). Mieli maassa? Ympäristötunteet. Helsinki: Kirjapaja.

Saari, A. (2016). Tuskallista tietää: Psykoanalyyttinen teoria ja traumaattisen tiedon oppiminen. Kasvatus 47 (1), 20-33.

Solnit, R. (2016). Hope in the dark: Untold Histories, Wild Possibilities.Canongate Books.

UNESCO, Common Worlds Research Collective. (2020). Learning to become with the world: Education for future survival. UNESCO Futures of Education report (tulossa 2021).

Värri, V. M. (2018). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.

New Book: The International Emergence of Educational Sciences in the Post-World War Two Years

The book brings together contributions from curriculum history, cultural studies, visual cultures, and science and technology studies to explore the international mobilizations of the sciences related to education during the post-World War Two years. Crossing the boundaries of education and science studies, it uniquely examines how the desires of science to actualize a better society were converted to the search for remaking social life that paradoxically embodied cultural differences and social divisions.

The book examines how cybernetics and systems theories traveled and were assembled to turn schools into social experiments and laboratories for change. Explored are the new comparative technologies of quantification and the visualization of educational data used in the methods of mass observation. 

In the book, Poised researcher Antti Saari examines the concept of feedback in post-World War Two educational sciences as a diagram – a general blueprint for organizing, speaking of, and observing behavior that can operate in a host of different educational time-spaces.

As a diagram, feedback incorporates teaching machines and programmed instruction as well as discourses on educational reforms. As such, this chapter highlights, first, that a diagram of feedback assumes a haunting presence in observing and speaking about teaching and learning. Second, the diagram both sustains and overcomes ontological distinctions between animals, humans, material objects,
and technology. Third, the diagram operates topologically, i.e. it forms its own distances and
parallels relatively independent of external coordinates to make subjects, objects and spaces that count as ’pupils, classrooms, and an education system.

”The International Emergence of Educational Sciences in the Post-World War Two Years.” is out on October 26th 2020 from Routledge.

New Article on Philosophy of Environmental Education


There are currently two broad forms of critique undergirding environmental education theories: the first is one of subtraction from perceived reality as it seeks to reveal and remove illusions and ideologies, while the other takes the inverse form of adding to reality in the form of investigating how matter comes to matter. This article suggests a third form that explores the paradoxical and uncanny aspects of ecological awareness and assumes an apophatic, self-negating form, which short-circuits and relinquishes all attempts at epistemological closure
.

”Strange Loops, Oedipal Logic, and an Apophatic Ecology: Reimagining Critique in Environmental Education” by POISED researcher Antti Saari and John Mullen (University of Michigan) is recently published in Educational Philosophy and Theory. You can read the open access article here.

ENACT gets going!

The EnAct project officially kicked off with a seminar on September 18th 2020. Due to the pandemic situation, the originally planned two-day event at Tampere University was replaced by a virtual seminar. Fifteen researchers from Finland, Sweden and the United States convened to discuss the theoretical and methodological questions of environmental activism as self-cultivation.

Read more here.

Henkisyyden teemoja ei tule jättää vain self-help-kirjallisuudelle

Jani Pulkin Ekososiaalisen kasvatusfilosofian luonnos -hankkeen tiimoilta julkaistiin Kasvatus -lehdessä (3/2020) artikkeli: Varsinainen minä ja henkisyys ekososiaalisen kasvatusfilosofian aspekteina.

Artikkeli lähtee liikkeelle Arto Salosen ekososiaalisen sivistyksen käsitteestä, johon liittyy ajatus materialistisesta jälkimaterialistiseen yhteiskuntaan siirtymisestä. Artikkeli nojaa filosofi-kasvatustieteilijä Erik Ahlmanin varsinaisen minän ja filosofi-psykologi Lauri Rauhalan henkisyyden ajatuksiin. Ekososiaalisen tietoisuuden herättäminen sekä siirtymä jälkimaterialistiseen yhteiskuntaan edellyttää Pulkin mukaan sellaisen kasvatuksen teoretisointia, jossa ei nojata vain arkiseen (empiiriseen) minuuden ideaan, vaan uskaltaudutaan filosofiseen (tarvittaessa metafyysiseen) teoretisointiin.

Jos kasvatustiede ja-filosofia pysyttäytyy henkisyyden ja henkisen kasvun teemojen ulkopuolella, jättäen nämä self-help-kirjallisuuden armoille, rajoitamme huomattavasti myös hyvän kasvatuksen mahdollisuuksia, kasvatustieteellisestä tutkimuksesta puhumattakaan.

Suomessa erityisesti Reijo Wilenius, kolmas keskeinen ajattelija tässä artikkelissa, on ansioitunut henkisen kasvun filosofi, jonka ajatukset ovat avuksi myös ekososiaalisen kasvatusfilosofian muotoilussa. Pulkin artikkeli pyrkii jatkamaan Suomen korkeatasoista Rauhalan, Ahlmanin, Wileniuksen, Sven Krohnin ja muiden perinnettä tuoden ajatukset henkisyydestä ja varsinaisesta minästä ekokriisien aikakauden kontekstiin. Varsinaisen minän ja ekososiaalisen kasvatusfilosofian näkökulmasta henkisen kasvun ytimeksi kiteytyy tässä tutkimuksessa arkisen minän ja varsinaisen minän toiminnallisen yhteyden luominen ja vahvistaminen: varsinaisen minän integroituminen kokonaispersoonallisuuden funktionaaliseksi osaksi.

On kasvatettava monimutkaisia asioita ymmärtäviä viisaita ja empaattisia ihmisiä voidaksemme navigoida kohti ekososiaalisestai kestävämpää tulevaisuutta. Henkisen kehityksen lisäksi tarvitaan lukuisia yhteiskunnallisia, taloudellisia, kulttuurisia, sosiaalisia ja ekologisia muutoksia ja kaikissa näissä myös henkisellä kehittyneisyydellä on keskeinen sijansa.

Artikkelia voi tiedustella kirjoittajalta: jani.pulkki@gmail.com