POISED-tutkija Jan Varpanen väittelee perjantaina 31.1.2025 klo 12 Tampereen yliopistossa otsikolla ”A Place Regained – Re-imaging Education with Immanence”. Väitöstilaisuutta voi seurata Linna-rakennuksen auditoriossa K103 tai etänä täältä.
Usein kasvatusta käsittelevissä lehtijutuissa kerrotaan, mitä kasvattajien tulisi tehdä paremmin. POISEDin väitöskirjatutkija Jan Varpanen tuo esille kasvatuksen piiristä ilmiön, jonka useimmat tavalliset kasvattajat hallitsevat jo nyt hyvin: kanssaolemisen käytännöt. Näitä monille kasvattajille tuttuja käytäntöjä Varpanen tuo mukaan akateemiseen kasvatusteorian ja lapsuudentutkimuksen keskusteluun väitöskirjallaan A Place Regained – Re-imaging Education with Immanence. Mitä kanssaolemisen käytännöt ovat ja miten ne näkyvät kasvatuksessa?
Useimmat kasvattajat voivat allekirjoittaa tavoitteekseen sen, että he haluavat lapselle hyvän elämän. Tätä tavoitetta lähestytään usein opettamalla lapselle hyvään elämään tarvittavia taitoja. Moni miettii tarkkaan, millaiset harrastukset takaisivat hyvän elämän lapselle: Vähän liikuntaa ja jotain taidetta. Myös koulumenestystä on tärkeää tukea.
“Tutkimukseni pointti on, että kasvatus ei ole ainoastaan opastamista kohti hyvää elämää tai pyrkimystä muuttaa lapsen elämää paremmaksi opettamalla tälle tarvittavia tietoja tai taitoja. Kasvatuksessa on tärkeää antaa tilaa myös toisenlaisille asioille.”
Mikä muu kasvatuksessa sitten on tärkeää kuin hyvään elämään opastaminen? Jan korostaa lasten olevan uusia tulokkaita maailmassamme. Ajatellaan vertauskuvana vaikka työyhteisöä. Uusi tulokas pitää opastaa työyhteisön tapoihin ja häntä tulee auttaa löytämään oma paikkansa yhteisössä. Mutta yhtä tärkeää on tutustua uuteen tulokkaaseen, rakentaa suhdetta ja ottaa vastaan hänen tapansa tehdä asioita. Olla vieraanvarainen.
Vieraanvaraisuus on erityisen tärkeää, kun puhutaan eksistentiaalisista kysymyksistä. Jo varhain lapsuudessa ihminen alkaa miettiä monia kysymyksiä, jotka saattavat liittyä siihen, millaista on hyvä elämä, miten elämää tulisi elää ja mikä on elämän tarkoitus. Jan jatkaa kasvatusfilosofi Veli-Matti Värrin viitoittamalla tiellä ja painottaa kasvatuksen dialogisuutta: ”On erityisen tärkeää antaa tilaa lapselle, toivottaa hänen kysymyksensä tervetulleiksi ja ihmetellä niitä yhdessä,” hän korostaa.
Lasten ajatuksiin tutustuminen saattaa kasvatuksen näkökulmasta vaikuttaa turhalta, erityisesti silloin kun se ei palvele pyrkimystä opastaa lasta kohti parempaa elämää. Kuitenkin kuka tahansa uuteen yhteisöön saapunut ihminen ymmärtää vieraanvaraisuuden eksistentiaalisen painoarvon. On tärkeää antaa tilaa ja rauhaa pohtia sitä, mitä elämällään haluaa tehdä ja mitä kohti tavoitella. Kokemus siitä, että tulee kuulluksi ja kuunnelluksi on itsessään arvokas kasvatuksellinen päämäärä.
Jan esittää väitöskirjassaan, että kanssaolemisen käytännöt, kuten leikki ja keskustelut, toteuttavat kasvatuksessa vieraanvaraisuuden pyrkimystä. Niiden avulla vanhemmat tutustuvat lapsiinsa, opettajat oppilaisiinsa – kokeneemmat eläjät uusiin tulokkaisiin. Akateemisessa keskustelussa kasvatuksen filosofisesta ytimestä tämä puoli kanssaolemisen käytännöistä on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Kasvatusteorian erityisalalla kasvatus samaistetaan usein opettajuuteen ja opettamiseen, myös silloin kun puhutaan muista kasvattajista. Vaikka dialogisuutta on ennenkin pidetty tärkeänä, kasvatusta on vain harvoin ymmärretty vieraanvaraisuutena.
Kanssaolemisen käytäntöjä kuitenkin tapahtuu jatkuvasti arkisissa tilanteissa aikuisten ja lasten välillä. Vanhemmat juttelevat lastensa kanssa, mummu leipoo lastenlasten kanssa pullaa, enon kanssa korjataan mopoja. Ollaan yhdessä ja tutustutaan toisiinsa. Keskustelut ovat usein merkityksellisiä, elämän isoja kysymyksiä koskettavia. Ne ovat myös lapsilähtöisiä siinä mielessä, että aikuinen ei kerro niissä vastauksia lapsen kysymyksiin, vaan koettaa keskustella kuin vertaisen kanssa.
Mutta eihän kasvattaja voi olla vertainen lapsen kanssa, hänellä on enemmän elämänkokemusta ja tietoa. Hänellä on vastuu kasvatuksesta! Jan korostaakin, että vieraanvaraisuuden ajatus koskettaa vain pientä osaa kasvatuksen monimuotoisuudesta. Leikin, taiteen tai eksistentiaalisten pohdintojen äärellä kasvattaja voi ikään kuin vaihtaa vaihteen hetkeksi keskustelutaajuudelle, jossa lapsi kohdataan toiminnan puitteissa vertaisena. Mutta jos lapsi ahdistuu tai alkaa riehua, on aika siirtyä toisenlaisiin kasvatuskäytäntöihin.
Aikuisen kasvatusvastuu on luovuttamaton lähtökohta kasvatussuhteelle. Toisinaan se kuitenkin suuntautuu vastaanottamiseen enemmän kuin opastamiseen. Toisinaan leikillä tai lasten kanssa käydyillä syvällisillä keskusteluilla on kasvatuksellista arvoa, vaikka niitä ei nähtäisikään oppimista tai kehitystä tukevina. Toisinaan kasvatusvastuu on vastuuta olla vieraanvarainen ja tutustua uuteen tulokkaaseen.
