”Mua välillä vihastuttaa niin paljon olla ihminen!”, tokaisi kymmenvuotias tuskissaan katsottuamme koulussa luontodokumentin. Dokumentin lopussa kerrottiin ihmisen tekojen vaikutuksesta kuudenteen massasukupuuttoaaltoon ja se kirvoitti oppilaan ilmaisemaan mielipiteensä.
Neljäsluokkalaiset oppilaani halusivat tomerasti lähteä pelastamaan maailman. He olivat valmiita kiertämään asuinalueensa talot ovelta ovelle kerätäkseen nimiä vetoomukseen sukupuuttoaallon lopettamiseksi. He halusivat kerätä rahaa, jolla voisivat ostaa metsää elämälle. He halusivat kutsua Lasten uutiset kuvaamaan luokkaamme ja kirjoittaa kirjan!
Kuuntelin heidän ideoitaan ja yritin olla näyttämättä heille, etten usko heidän pystyvän tekemään mitään sukupuuttoaallolle tai ilmastonmuutokselle. Sanoin ymmärtäväni hyvin tuskaa, joka herää tästä tiedosta ja on arvokasta, että haluatte vaikuttaa. Lupasin heille, että palataan tähän, suunnitellaan jotain.
Mielessäni pyöri joitakin ideoita projekteista, joilla he voisivat nähdä pystyvänsä vaikuttamaan, kuten koulun kierrätyksen parantamisen tai kasvisruoan siirtämisen päälinjastolle. Ideat ovat hyviä ja vievät vaikuttamisen kohteet lähemmäksi oppilaita. Lisäksi projektit ovat opettajan näkökulmasta helpommin hallittavia, kun ne alkavat jostain, ovat konkreettisia ja päättyvät johonkin ja ne pysyvät koulun sisällä.
Päivän opetustuntien jälkeen säntään toisen työni pariin. Olen kirjoittamassa apurahahakemusta väitöskirjalleni. Tapaamme POISEDin kanssa pohtiaksemme sitä, miten tutkimussuunnitelmaani voisi kehittää. Keskustelen sujuvasti siitä, miten ympärisökasvatus on epäonnistunut kasvattamaan ihmisiä kestävään elämäntapaan. Kritisoin koulun ympäristökasvatuksen epäonnistuneen tarjoamaan nuorille keinoja oikeasti vaikuttaa asioihin ja jättäneen nuoret ympäristöahdistuksensa kanssa oman onnensa nojaan. Koulu tarjoaa lähinnä koulun sisällä tapahtuvia “puuhasteluprojekteja”. Koulu pelkää poliittisuutta eikä näe nuoria täysivaltaisina tai uskottavina toimijoina. Ei ihmekään, että nuoret ovat kanavoineet turhautumistaan koululakkoiluun.
Vasta seuraavana päivänä huomaan sen: suhtauduin oppilaisiini tismalleen samalla tavalla kuin mistä kritisoin koulua.
Sydämeni särkyi.
Miten ohjata tuo oppilaideni osoittama tarmo ja into sellaiseen toimintaan, joka olisi heille mahdollista ja jolla he voisivat todella vaikuttaa asioihin? Sukupuuttoaallon pysäyttäminen on niin suuri ongelma, että en pysty keksimään sellaista vaikuttamisen keinoa alakoulun oppilaille, jonka vaikutuksia pääsisimme näkemään.
Pelkään tartuttavani heihin apatian ja kyynisyyden ja siksi tuntuu helpommalta olla käsittelemättä koko aihetta. Pelkään, että se valtaa heidät ennen pitkää, kun he tajuavat kuinka pieniä heidän vaikutusmahdollisuutensa viheliäisiin ongelmiin ovat.
Väitöskirjassani toivon löytäväni yhdessä nuorten kanssa heille konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja kokemuksia vaikuttamisesta.
Miten voisin hyödyntää väitöksen suunnitelmiani koululuokassa? Tunnen tarvetta pitää koulussa langat käsissäni. Tuntuu vaaralliselta lähteä projektiin, josta en voi tietää, mitä tapahtuu. Pelottaa, että kontrolloimaton toiminta ei saa aikaan lapsille sellaisia vaikuttamisen kokemuksia, joita heidän toivoisin saavan. Pahinta mitä voisi tapahtua on, että heille muodostuu vaikuttamisesta epäonnistumisen kokemus.
Ehkä minun pitääkin vain uskaltaa lähteä soitellen sotaan. Tärkeintä saattaakin olla tekemisen meiningin välittäminen. Sellaisen asenteen juurruttaminen, että on tärkeää miettiä luovia vaikuttamisen keinoja ja yrittäminen riittää. Samalla voimme oppia sietämään epäonnistumisen tunnetta ja sitä, että kaikki ei mene aina niin kuin suunnittelisi. Mutta tärkeintä on silti yrittää ja pitää yllä toivoa siitä, että hyvän tulevaisuuden voi saavuttaa.
Päätänkin, että haluan luokassani vaalia vaikuttamisen kulttuuria. Tärkeintä ei ole saada kokemus onnistuneesta vaikuttamisesta, vaan positiivinen kokemus vaikuttamaan pyrkivän toiminnan harjoittelemisesta ja yrittämisestä, vaikka ei tiedetä mihin yritys johtaa. Toivo muodostuu siitä, että ainakin tekee jotain. Vaikka emme pystyisi hillitsemään ilmastonmuutosta, ainakin yritimme.
Anette Mansikka-aho,
väitöskirjatutkija ja luokanopettaja
Kirjallisuutta
Aarnio-Linnanvuori, E. (2018). Ympäristö ylittää oppiainerajat: Arvolatautuneisuus ja monialaisuus koulun ympäristöopetuksen haasteina. Environmentalica Fennica 34. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Pihkala, P. (2017). Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.
Pihkala, P. (2019). Mieli maassa? Ympäristötunteet. Helsinki: Kirjapaja.
Saari, A. (2016). Tuskallista tietää: Psykoanalyyttinen teoria ja traumaattisen tiedon oppiminen. Kasvatus 47 (1), 20-33.
Solnit, R. (2016). Hope in the dark: Untold Histories, Wild Possibilities.Canongate Books.
UNESCO, Common Worlds Research Collective. (2020). Learning to become with the world: Education for future survival. UNESCO Futures of Education report (tulossa 2021).
Värri, V. M. (2018). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.